My Italian adventures 

                        Italian matka 2004 

Ensimmäisen Bergamascon (Belan) hankkiessani en tiennyt että rodun valinta tulee vaikuttamaan koko elämääni – sen lisäksi että olen löytänyt ainoan oikean rodun itselleni, olen myös hurahtanut täydellisesti rodun alkuperämaahan ; jokainen minut tunteva tietää SUURESTA HAAVEESTANI muuttaa Italiaan – italialainen elämäntyyli ja räiskyvä mentaliteetti sopivat niin niin paljon paremmin luonteelleni kuin tasainen suomalainen elämänmeno ja mikä parasta  Italian lämmin ilmasto ilman paukkupakkasia ja kylmyyttä on piste i:n päälle – tahdon Italiaan ! ( mikä onni etten esimerkiksi ihastunut Kaukaasian paimenkoiraan – olosuhteet olisivat siellä paljon paljon karumpia Italiaan verrattuna ). 

Tänä kesänä pääsin askeleen lähemmäksi unelmaani – vietin kuukauden Italiassa kieltä ja koiria opiskellen – kuukausi Italiassa kuvankauniissa Leccon kaupungissa , ilmapiiri Leccossa, järvi ja  järven takana kohoavat vuoret saivat minut tuntemaan oloni kotoisaksi, tunsin kuuluvani sinne – varsinkin vuoret tekivät minuun lähtemättöman vaikutuksen – olen ihan varma että entisessä elämässäni olen kiipeillyt samoja vuorenrinteitä pitkin joko lampaana tai paimenena (joku ehdotti aasia), niin voimakkaasti tunsin sinne kuuluvani.

Italian opiskelu sujui vaihtelevalla menestyksellä , tunnit kuluivat lähinnä naureskellen – oli mielenkiintoista tutustua ihmisiin eri maista ja kulttuureista kaikilla yhteisenä kiinnostus Italiaan ja Italian kieleen. Opiskelukaverini saivat aimo annoksen tietoa Bergamascoista ja lampaista, yleiseksi vitsiksi muodostui että aina kun minun piti tehdä esimerkkilause se sivusi jollain tavoin Bergamascoja ; toiset sanoivat ”minun hameeni on punainen” minä sanoin ”Belan turkki on harmaa”.  Italian tuntien anti jäi siis vaatimattomaksi, mutta koiralehdet kahlasin läpi sanakirjan avulla ja uskallan väittää että minulla oli koko koulun laajin sanavarasto (opettajia lukuun ottamatta) koirista, paimentamisesta ja turkinhoidosta. Sinällään se ei ole kaikkein akuutein sanasto oppia, mutta jokaiselle mielenkiinnon mukaan ajattelin ja opiskelin turkin huopaantumistermejä innolla. 

Olin suunnitellut aikatauluni niin että ehdin nähdä Bergamascojen erikoisnäyttelyn ”Radunon” , joka pidettiin 5.9-2004, ja se olikin yksi matkani kohokohdista vaikka osanotto olikin vähäistä useiden kasvattajien jäädessä pois näyttelystä. Koiria oli näyttelyssä runsaat 30, on se kuitenkin huomattavasti enemmän kuin täkäläisissä näyttelyissä, joissa meitä on enimmillään 10 ja nekin kaikki omia kasvattejani.

Näyttelyn paras anti - kauniiden koirien lisäksi – oli tavata Bergamasco-ihmisiä muista maista, mm Saksasta ja Sveitsistä ja luoda suhteita ehkäpä mahdolliselle tulevalle yhteistyölle, varsinkin Sveitsissä on vireä ja toimiva yhdistys josta meilläkin olisi paljon opittavaa. Sattumalta Sveitsin rotuyhdistyksen pj voitti kennel Rastafellow’sin lahjoittaman palkinnon parhaalle ulkomaalaiselle koiralle, joten Pantzu-postimerkit koristavat nyt sveitsiläistä seinää aina meistä muistuttamassa ja epäilemättä parhaalla ja näkyvimmällä paikalla.

Näyttelyn jälkeen pidettiin kokous, johon olisin toivonut osallistujia useasta muusta maasta – nyt pystyttiin lähinnä kartoittamaan rodun ongelmakohdat kussakin maassa ja kirjaamaan ylös S.A.B:n vaatimukset rodun tilanteen parantamiseksi Italiassa, sillä kaikkihan lähtee sieltä.

Ihmeellisintä minun mielestäni on ettei Italiassa ole mm lonkkakuvauspakkoa, joka vaaditaan melkein kaikissa muissa maissa tai BH-testiä, joka sekin tehdään rutiininomaisesti lähes kaikissa maissa ja joka on todella helppo läpäistä rodunomaisen luonteen omaavalle Bergamascolle.  Lisäksi minun mielestäni ei kohtuuttomalta kuulostaneet vaatimukset DNA-testeistä rotuun otettavilta koirilta tai vaatimukset rotuunotto käytännöstä tulevina vuosina, nythän on muistettava että Italiassa koirakanta on hyvä, mutta rekisteröimättömiä koiria on paljon ja jollain tavalla pitäisi saada osa niistä koirista rekisteriin tuomaan uutta verta rotuun.

Kuukausi oli yhtä uusien kokemuksien tulvaa – mieleenpainuvimmat olivat picnic Sveitsissä huikaisevan kauniin joen varrella – laiska, lämmin päivä eväiden ja hyvän seuran parissa mutta epäonnen tähtien alla syntyneenä osasin mokata senkin tunnelman - aikani urheiltuani liukkailla kivillä putosin veteen ja seurauksena ainoat mukanani olevat vaatteet olivat läpimärkiä, eivätkä ne ehtineet kuivata ennen kotiinpaluuta. Niinpä siis kun joelta lähdettyämme poikkesimme Lucarnoon - kaupunki Sveitsin ja Italian rajalla – shoppailemaan , minulla oli päälläni yöpaita ( tiedän , tiedän minulle väitettiin sen olevan Italialaista designia edustava rantamekko, mutta suomalaisin silmin se oli yöpaita ) ja fiilis sen mukainen. Lucarno on kallis turistirysä , ihmiset PUKEUTUVAT tullessaan sinne katselemaan kuuluisien jalokiviliikkeitten ikkunoita ja minä siis tassuttelin siellä yöpuvussa…. väärä asuvalinta tällä(kin) kertaa.

Toinen väärä asuvalinta minulla oli kun vierailin Bergamossa kennel di Valle Scriviassa . Minulle ei kerrottu että pääsen katsomaan Bergamascoja paimentamassa ja ennen kuin huomasinkaan olin keskellä niittyä lammaslauman ympäröimänä. Kaupunkilaistytölle oli shokki joutua lampaiden keskelle, koirat paimensivat lauman minun  ympärilleni ja minä seisoin paniikissa  vaaleanpunaisessa minihameessani ja vaaleanpunaisissa korkokengissäni huutaen AIUTO. Elämäni ensimmäistä kertaa olin lammaslauman ympäröimänä, ja millaisen lauman …. kyseessä oli Bergamasco-rotuinen lammaslaji ja ne lampaat oli ISOJA tai valtavia ihan miten vain, mutta siellä minä seisoin keskellä laumaa ja huusin apua. No, lopuksi rohkenin koskettamaan niitä, eikä ne purreet minua, eivät edes yrittäneet. Jälkeenpäin ajattelin että lampaat varmaan pelkäsivät sitä vaaleanpunaista ilmestystä yhtä paljon kuin se vaaleanpunainen ilmestys niitä – tai sitten ne nauroivat minulle; jos oikein tarkkaan muistelen, niillä taisi olla huvittunut katse silmissään…  

Toisen  kosketuksen lampaisiin sain kennel Di Valle Scrivian 50-vuotisen kasvatustyön kunniaksi pidetyissä partyissa. Paikka ja ilma oli mitä ihanin – olimme Cavigiolassa – prof Cavalchinin syntymäkodissa – paikalle oli kutsuttu kasvattien omistajia vuosien varrelta ja paljon ihmisiä oli kutsua noudattanutkin. Minä raahasin mukaan kuokkavieraiksi ja kartan lukijoiksi Leenan – tulevan mäyriksen omistajan – Cavalchinit kasvattavat nykyään myös mäyriksiä – ja Stinan ja Björg-Karinin –Eweliinan omistajat Norjasta – ja päivä oli kaikin puolin onnistunut. Ohjelmassa oli syömistä, juomista, seurustelua, Bergamascojen esittelyä, mäyristen esittelyä ja tietenkin paimennusesitys. Tällä kertaa en mennyt liian lähelle lampaita – minulla oli vielä liian tuoreessa muistissa edellisen viikonlopun hätä ja paniikki. Paimennusesityksen paras anti oli nähdä omin silmin se mikä minulle oli aiemmin jo kerrottukin – Bergamascoja on vaikea korvata Italiassa muilla paimenkoiraroduilla, koska Bergamasco-lampaat ovat niin isoja että myös niitä paimentavien koirien täytyy olla isoja, siispä useat pienemmät paimennuskoirat eivät sovi Italiaan. Onnistuneiden näytösten jälkeen Bergamascojen  kanssa tuotiin paikalle 2 Border Collieta ja vaikka ne kuinka tekivät innokkaasti ja oikeaoppisesti työtä, lampaat eivät liikahtaneetkaan, päinvastoin mulkoilivat koiria samanlainen ilme silmissään kuten viikkoa aiemmin olivat mulkoilleet yhtä vaaleanpunaista suomalaista kotiniityllään. Paikalle tuotiin vielä 1 mäyriskin, mutta sekään ei sisukkuudellaan saanut laumaa liikkeelle (siinä vaiheessa lampaat hekottelivat jo ääneen ), joten oli turvauduttava Bergamascoihin – ablodien arvoinen suoritus. Oli hienoa nähdä että Bergamasco pystyy edelleenkin toimimaan tehtävässä, jota varten se on olemassa – niin ei voi sanoa kaikkien koirarotujen kohdalla; usealla rodulla alkuperäinen tehtävä on hautautunut unohduksiin tehojalostuksen myötä.          

Kuukausi Italiassa -  siinä ajassa ehtii sattua ja tapahtua vaikka mitä ihmiselle joka aina söheltää ja onnistuu jollain tavalla sotkea asiansa – muistellaanpa vaikka tavaratalon yleishälytyksen aikaansaamista, rikottua pöytää Gueenin ja Bohemian Rhapsodyn innoittamana,  juuttumista tavaratalon sovituskoppiin, totaali ja jatkuva eksyminen autolla ajettaessa, koulussa opettajan epätoivoiseksi saattaminen ja välillä suututtaminenkin liian omintakeisella huumorintajulla jne jne. Vaikka italian kielen oppiminen välillä tuntuikin tahkoamiselta , ikinä en kyllästynyt opiskelemaan Bergamascoja, siihen olin aina innokas. Viimeisellä viikolla minulla oli mahdollisuus tutustua Bergamascojen historiaan vuodesta 1950 – kuvia, lukemista, väittelyjä, vastauksia, kysymyksiä, tietoiskuja HUH ! Varsinainen koulu käytiin Fino Mornascossa, ei Leccossa . Kysymykseen opinko Italiaa; vastaus on : EN – opin kuuntelemaan Italiaa – vähän ymmärtämäänkin, mutta kutina Italiaan muuttamisesta senkun paheni, löytyisköhän siihen lääkettä ??????     

Eija Vehviläinen  

Lucarno